Täytän ensi vuonna 40. Alkaa kai olla jonkun sortin neljänkympin kriisi päällä, kun ajattelin tänä vuonna lopettaa kokonaan syntymäpäivän 'juhlimisen'. Mitä ihmettä siinä oikein on juhlimisen aihetta, että vanhenee?! Ja ikinä ei saa mitään kivoja synttärilahjoja, joista itse tykkäisi, joita todella tarvitsisi. Odotukset on kai olleet liian korkealla, kun haluaisin, että minut yllätetään jollain tosi ihanalla lahjalla, mikä se olisi, ei olekaan yhtä tärkeää kuin just se, että minut yllätettäisiin, siis että joku toinen on uhrannut omaa kallisarvoista aikaansa ja ajatellut minua, miettinyt, mistä voisin pitää ja ilahtua. Mutta ei. Inhoan kysymyksiä, mitä haluaisin lahjaksi. Eniten inhoan olla itse mukana, kun toinen ostaa jotain minulle. Inhoan appivenhempien jauhantaa siitä, kuinka heillä ei ole varaa lahjaan, mutta minullahan on jo kaikkea, mitä ikinä voin toivoa, eli en tarvitse mitään. Blaa blaa. Auta armias, jos samalla lailla käyttäytyisin heitä kohtaan... Lapsellistahan tämä tietty on, kaikki. Ei kai uskoisi, että ensi vuonna täytän 40, hehe.

Joku elämänkriisi minulla on. Eilisiltanakin meinasi paniikkihäiriö tupata päälle. Kävin netin kautta katsomassa jopa kirkon sivuilta, miten sieltä saa tukikeskusteluapua. Siinä vaan on vähän sama asia kuin tässä blogiin kirjoittamisessa, että mistä sitä oikein alkaa purkaa vyyhteä, että asiasta tulee sille kuuntelevalle (lukevalle) osapuolelle joku tolkku. Kirkon sivuilla luki, että 5 kertaa on mahdollisuus käydä siellä ilmaiseksi puhumassa, ja sitten ohjataan tarpeen vaatiessa eteenpäin psykologille tms, mutta yleensä kolme kertaa riittää. Eli jospa tässä blogin pidossakin tulee joku tolkku :D. Paljon olisi kirjoitettavaa ja analysoitavaa, mutta eihän sitä nyt kaikkea kerralla.

Jatkuu...