Ilman rakastumista ihmiskuntaa ei olisi enää ollut olemassa pitkiin aikoihin. Näin jälkikäteen melkein kauhistuttaa ja ihmetyttää, mitä rakastuminen ihmiselle tekee, mitä valintoja se laittaa ihmisen tekemään, rakastuneena ei olla väsyneitä, ollaan vaan toinen toiselle, ne vaaleanpunaiset silmälasit, joiden läpi tihrutetaan ja luullaan, että elämä on ikuista ruusuilla tanssimista vain siksi, kun se oikea on löytynyt. Enää en jaksaisi olla rakastunut, en mitenkään päin! Se oli uuvuttavaa aikaa :D.

Miehelleni olen hänen kysyttyään vastannut rehellisesti, että EN, en ole häneen rakastunut, enää, luojan kiitos. RAKASTAN häntä, ja siihen on tarvittu sitä rakastumista, mutta siinä huumassa ei voi elää koko loppuelämäänsä. Mieheni ei ymmärrä. Rakastuminen varmistaa ihmiskunnan jatkuvuuden, ja parhaimmissa tapauksissa rakastumisen liekin haipuessa se kytee rakkaudeksi, joka kestää yhdessä läpi elämän. Jostain luin aikoinaan jonkun viisaan sanoneen suurinpiirtein näin, että kun yhdestä tulee kaksi, on todella tärkeää, että kahdesta tulee taas yksi, yhdessä ja erikseen, siis se oma aika erossa siitä armaasta on entistäkin tärkeämpää, että on henkireikää, ja jaksaa taas liitossa eteenpäin.

Aloitin tämän blogin vasta tänään, mutta olen jo huomannut, kuinka vapauttavaa tänne on kirjoittaa, ja jonkun kommentinkin olin jo ehtinyt saada; mukavaa! Kun tuo omatekoinen kotikeskusteluterapia ei tehoa eikä auta, niin on hyvä johonkin purkaa tuntojaan, mieluiten näin kirjoitetussa muodossa, niin voi myöhemminkin käydä läpi näitä tuntoja, jotka on juuri NYT, ja parhaimmassa tapauksessa ihmetellä, että miksi ihmeessä sitä noin reagoi elämäänsä.. Olen aina tykännyt kirjoittaa, ja nyt olisi kyllä data-aikana ihana, kun saisi aivoista suoran yhteyden tietokoneelle, että ajatukset vaan yksinkertaisesti näkyisivät kirjoituksena koneella. Niin paljon on ajatuksenjuoksua aivoissa eikä sormet ehdi mukaan tangenteille, että kaiken saisi talteen. Tämä elämänvaihe on niin minulta pois, etten välillä ehdi edes ajattelemaan ja analysoimaan, oikein tunnen, kuinka ajatukset on laitettava hattuhyllylle, ja toivottavasti joskus myöhemmin päästä sinne niitä hakemaan ja maistelemaan, jos enää muistaa, mikä se ajatus oli , vanhuuskaan kun ei tule yksin.. Huoh. Minulle oma rauha ja ajatteleminen on yksi niistä elämän peruspilareista, samoin kuin nukkuminen, vaikka nukkuminen ei ole laatuaikaa, silloinhan ei voi tehdä mitään, mutta juuri tässä elämänvaiheessa minulla ei oikein ole yhtään mitään omaa, mitä minä tarvitsen. Ehkä joskus taas..

Kävin kaupassa ja ostin sydämenmuotoisen rasian gelésydämiä, ja suklaasydänrasian, kortti on jo viime vuodelta, kun silloin jäi mieheltä se kirjoittamatta... hrm... Päivemmällä, kun pengoin ja etsin jotain ihan muuta, löysin uuden kortin, eli kai se mies sen saattaa tälle vuodelle kirjoittaa, jos muistaa tai löytää sen... Miten niin hän on minusta hajamielinen?! Miksi muuten rakkauttaan pitää osoittaa lahjoin, ja mieluusti kalliilla rahalla?! Televisiossa pyörivät Valentine's Day-mainokset ovat ihan hirveitä minusta, esim joku kännykkämainos, että osta nyt kahdella ja puolella tonnilla, kun on vielä alennuksessakin kuitenkin näin sydänpäivän kunniaksi, rakkaallesi uusi kännykkä. Minua on alkanut ahdistaa tämä nykyajan mammonassa irstailu, kaikkea pitää saada, kertakäyttökamaa, vertaillaan kavereihin ja naapureihin, mitä kelläkin on, ja taas pitää saada uutta. Puuuuh, taidan tosiaan olla sen suklaan tarpeessa! Ehkä korkataan aski jo tänä iltana, kun lapset ovat nukahtaneet?!

Kävin eilisiltana ahdistuksessani pikaisesti läpi buddhismin periaatteitakin. Onko joku filosofia olemassa, mistä voisi ammentaa lohtua ja tukea tähän olotilaani? Buddhahan oli prinssi, joka kolmekymppiseksi asti asui muurien takana yltäkylläisyydessä, kunnes hän oivalsi, että muurien takana täytyy olla muutakin. Miksi muuten niin monet kääntyvät buddhalaisuuteen??

Täytän ensi vuonna 40. Alkaa kai olla jonkun sortin neljänkympin kriisi päällä, kun ajattelin tänä vuonna lopettaa kokonaan syntymäpäivän 'juhlimisen'. Mitä ihmettä siinä oikein on juhlimisen aihetta, että vanhenee?! Ja ikinä ei saa mitään kivoja synttärilahjoja, joista itse tykkäisi, joita todella tarvitsisi. Odotukset on kai olleet liian korkealla, kun haluaisin, että minut yllätetään jollain tosi ihanalla lahjalla, mikä se olisi, ei olekaan yhtä tärkeää kuin just se, että minut yllätettäisiin, siis että joku toinen on uhrannut omaa kallisarvoista aikaansa ja ajatellut minua, miettinyt, mistä voisin pitää ja ilahtua. Mutta ei. Inhoan kysymyksiä, mitä haluaisin lahjaksi. Eniten inhoan olla itse mukana, kun toinen ostaa jotain minulle. Inhoan appivenhempien jauhantaa siitä, kuinka heillä ei ole varaa lahjaan, mutta minullahan on jo kaikkea, mitä ikinä voin toivoa, eli en tarvitse mitään. Blaa blaa. Auta armias, jos samalla lailla käyttäytyisin heitä kohtaan... Lapsellistahan tämä tietty on, kaikki. Ei kai uskoisi, että ensi vuonna täytän 40, hehe.

Joku elämänkriisi minulla on. Eilisiltanakin meinasi paniikkihäiriö tupata päälle. Kävin netin kautta katsomassa jopa kirkon sivuilta, miten sieltä saa tukikeskusteluapua. Siinä vaan on vähän sama asia kuin tässä blogiin kirjoittamisessa, että mistä sitä oikein alkaa purkaa vyyhteä, että asiasta tulee sille kuuntelevalle (lukevalle) osapuolelle joku tolkku. Kirkon sivuilla luki, että 5 kertaa on mahdollisuus käydä siellä ilmaiseksi puhumassa, ja sitten ohjataan tarpeen vaatiessa eteenpäin psykologille tms, mutta yleensä kolme kertaa riittää. Eli jospa tässä blogin pidossakin tulee joku tolkku :D. Paljon olisi kirjoitettavaa ja analysoitavaa, mutta eihän sitä nyt kaikkea kerralla.

Jatkuu...